Romukauppiaan tytär ja muita…

Aikaa on kulunut viimeisestä kirjoituksestani aivan liikaa ja vaikka mitä on kerennyt tapahtumaan sillä välin, kuten arvata saattaa.
Kesä Lotjattaren kanssa meni vaihtelevissa olosuhteissa. Tutustuminen naisiin ottaa selvästi oman aikansa ennenkuin niiden päänsisältöä osaa varmemmin tulkita. Minulla on toki takana monta vuotta kestänyt koulutus, mutta se kohdistui shetlanninponi tyttöihin ja tämä laji on aivan toinen juttu.
Kaikista suurin yhtäläisyys näiden kahden eri harrastemerkin välillä on se mistä olen jo aikaisemminkin maininnut - jumittuminen johonkin ennalta arvaamattomaan paikaaan, silloin kun ei pitäisi. Me vietimme kesäpäiviä lenkkipolkujen varrella, kauppojen pihassa, autotapahtumassa jne.
Isoveljen antama tarra, jossa luki “TYÖNNÄ” ei siis todellakaan mennyt hukkaan.

Kuten Aki Sirkesalo laulaa: “Annoin pikkusormen, se vei koko käden..”. Tämä mielestäni jo kulunut sanonta, pitää silti paikkansa, vaikka koko kättä ei ole vielä viety, on autolauma kasvanut muutaman kuukauden aikana jo kahdella, joten meille on sillävälin muuttanut Rouva Isonenäinen JÄTTILÄINEN ja ruskea linnunkakkainen söpö talitintti, mutta kerron niistä joskus ihan omat tarinansa.

Se on taas talvi. Tai ainakin melkein. Riippuu paljolti siitä mitä itse kukin pitää talven alkuna. Joillekin se on tietyn kuukauden alkaminen, toiselle taas ensilumi, kolmannelle kenties vasta pysyvämpi lumipeite. Tuumailin asiaa tänään kun pakkaslumi ratisi kenkien alla ja kädet piti upottaa hihoihin. Hanskat perkele kun unohtuivat taas kotiin. Ei siinä kauaa tarvinut filosofoida. Onneksi. Päätös oli omalla kohdalla selkeä. Talvi alkaa siitä hetkestä, kun viimeinenkin harrasteauto on viety talliin ansaituille talviunille. Taputettu keulan nurkkaa ystävällisesti. Pois kävellessä vielä puoliääneen luvattu palata katsomaan ainakin kovilla pakkasilla. Ikäänkuin auto nyt puhetta ymmärtäisi. Kaikenlaista sitä onkin. Mutta siitä se alkaa. Se talvi nimittäin.

Pääsiäisen American Car Showssa kuulin taas kerran kovin perinteikkään kysymyksen: “Milloin ajattelit hankkia itsellesi harrasteajoneuvon?” Terävä vastukseni oli: “En ainakaan vuoteen”. Joskus vuodet tuntuvat olevan näköjään niin lyhyitä että menevät ohi vuorokaudessa.

Bongasin sattumalta Nettiauto.comista vaaleansinisen kaunottaren, joka tuntui jotenkin kolahtavan minuun heti. Niin, niin sattumalta ja sattumalta, joka tapauksessa se oli ensimmäinen auto jonka perään annoin itselleni luvan soittaa. Neito oli tullut myyntiin vasta kolmea tuntia aikaisemmin. Kunto vaikutti puhelimessa ainakin ihan suhteellisen terävältä, joten sen enempää miettimättä Jämsänkoski kutsui minua.

Siellä se seisoi 17M Ford Taunus Turnier -62 juuri pestynä ja puunattuna. Päätös oli nopeasti tehty, vaikka se olikin seissyt viimeiset kolme vuotta.

Muutaman päivän päästä se matkusti Aarresaarelle lavetilla. Ensimmäiseksi siihen tilattiin mustat alkuperäiset kilvet, joita ei se ollut omistanut ihan äsken. Vakuutin Katsastusaseman tädille että tahdon ne kilvet ennen vappua, että pääsen cruisailemaan ja niinhän ne tulikin. Tosiaan vähällä laitolla selvittiin, pientä säätöä vähän joka paikkaan ja hieman isompaa säätöä jarrujen kanssa.

Vappua edeltävänä torstaina oli Katsastuksen yö, jolloin kävimme tutustumassa ensimmäistä kertaa yhdessä autotohtoreiksi itseään nimittävien setien ja tätien valtakuntaan. Muuten kaikki olivatkin hyvin, mutta se jarru puolsi. Isoveli ja isä rakastivat sitä monta tuntia lisää, joten jo perjantaina oli vuorossa uusi yritys. Kiire meinasi tulla varsinkin kun Poliisit innostuivat vielä tarkistamaan siirtokilpiämme juuri ennen asemaa. Matkalauluksi sopi mielestäni erityisen hyvin Turo’s Hevi Geen kappale, joka menee näin: “Taunustani taasen katsastutan, toivon vaan et viimeinen leiman saan..”

Keskustelu katsastusmiehen kanssa:

K: Tässä on näköjään jarrut puoltaneet.
RP: Joo, muttei puollaa ennee.
K: Ihan tosi, itekkö korjasit?
RP: En, miehet on sitä varten.
K: Hyvä tietää, taitaa olla tytöllä kiire cruisailemaan.
RP: Niin on.
K: Katsotaan miten käy.

————————

K: Kyllä sä olit ihan oikeasssa. Ei puolla ennee.

Katsastuksen jälkeen kilometrejä on kertynyt viidessä päivässä lähes 700, eikä ole edes kaukana tullut käytyä.

Varsinainen ristiäismatka suoritettiin koko perheen voimin lauantai-iltana, jolloin lähdimme cruisailmeaan naapuri pitäjän pieneen kuppilaan. Matkalla nimi ratkesi. Äitini on kutsunut sitä Lotjattareksi, minä Armaadaksi ja Prinsessa termi on itsestäänselvyys. Joten kokonimeksi muodostui Prinsessa Armaada Lotjatar.
Tyttörakkaus on alkanut kukoistaa ja odotan mielenkiinnolla yhteistä ensimmäistä kesää.