Romukauppiaan tytär ja muita…

Blogi on ollut olemassa jo vuodesta 2007, joten tarinoita on useampia. Siellä toistuvat eriskummalliset kirjanyhdistelmä ja tietyt nimitykset asioille. Tarinoihin sisäänpääsemiseksi kannattaa tutustua hieman sanastoon.
—–
Aarresaari: Romulaani, josta voi löytyä kaikenlaista, vieraita tavaroita vieraista maista. Muiden hylkäämiä, meidän rakastamia. Pääasiassa kuitenkin metallia.

Fossiili: Romuprinsessan ystävä, joka kirjoittelee välillä blogiin

Idylli: Romukauppiaan ja Rautarouvan nykyinen koti maalla

J Gabriel: Romukauppiaan romuystävä, melkoinen veijari

Jupiter: Jupiter Sport vuosimallia 1964

Leevi Leijona Lutunen: Aarresaarelta löydetty pehmolelu leijona

Prinsessa Armaada Lotjatar: Ford 17M vuosimallia 1962

Romukauppias: Aarresaaren haltija, Romuprinsessan isä

Rautarouva: Romukauppiaan emäntä, Romuprinsessan äiti

Romuprinsessa: Aarresaaren jälkikasvua, blogin kirjoittaja

Visio: Aarresaari

RK: Romukauppias

RP: Romuprinsessa

RR: Rautarouva

Tohtori V: Autojen ihmeparantaja, Romukauppiaan kaveri

”Täällä puhuu veturinkuljettaja. Matkamme pysähtyi tähän toistaiseksi tai lopullisesti. Junan koneistossa on ongelmia eli juna on rikki. Sen elintoimintojen tärkein osa eli keuhkot ovat tyhjät. Kömmin nyt itse tuonne konehuoneeseen ja kokeilen saada vian korjattua. En osaa sanoa yhtään milloin ja miten jatkamme matkaa, mutta kuulutan heti kun tiedän enemmän.”

Perjantainen matka suuresta kaupungista Aarresaarelle keskeytyi keskelle korpitaivalta. Junan ikkunoista näkyi vain lumisia puita. Kiireinen aika ja elämä pysähtyi tyystin siihen.

Rikkimennyt juna sai minut muistelemaan lapsuuteni unelmajunaa. Olin noin 10-vuotias kun Romukauppias pyysi minut mukaansa aarteenhakumatkalle. Suuntana oli tällä kertaa yksi eläkepäiviä viettävä kaivos. Kyseessä ei todellakaan ollut mikään tavallinen romun hakumatka, vaan tehtävämme oli käydä noutamassa kyytiin pieni kaivosjuna. Katselin kuorma-auton hytin takaikkunasta kun se kipusi vaihtolavan kyytiin hitaasti mutta varmasti. Se oli yltä päältä ruosteessa ja sen rungon jokaisesta kohdasta paistoi läpi raskas eletty elämä kaivoksessa. Silti se oli erittäin kaunis.

En malttanut koko matkan aikana istua oikein päin autossa, vaan tuijotin haltioissani tuota rautaista möykkyä. Myös Romukauppias oli täysin innoissaan junasta. Mietimme yhdessä matkalla kotiin millaisen radan saisimme rakennettua Aarresaaren ympäri. Ja kuinka hieno sillä olisi siellä ajella. Eihän kenelläkään lapsella voinut olla omaa junaa! Lapsen mielikuvitus on ihan uskomatonta ja kaipaan sitä aina toisinaan paljonkin.

Edelleen tuo kiehtova rautainen möykky nukkuu unta Aarresaarella. Se on niitä harvoja möykkyjä joita sieltä ei saa kulumallakaan pois. Siellä se edelleen on, oma unelmajuna.

Eilen täällä korjattiin kannettavan tietokoneen virtajohtoa, josta muistui mieleeni lukuisat korjaustarinat keittiönpöydällämme.

Suurin osa tietysti muiden ihmisten hylkäämiä tai itsellä rikkoontuneita tavaroita. On ollut sähkövatkainta, hiustenkuivaajaa, sähköhammasharjaa, imuria ja ties mitä.

Yksi huipuista on ehdottomasti ollut Nokian valvontakamera, joka kävi ensin pitkän reissun valtuutetussa huollossa. Mitään ei laitteelle siellä tapahtunut. Osia kun ei kuulema saanut kuin Saksasta eikä sieltäkään helposti. Muulla tapaa laitetta ei voinut kuulema korjata.

Kamera tuli reissun jälkeen takaisin tänne Aarresaarelle ja pyöri keittiönpöydällämme hetken. Sopivalla porukalla ja kahvikupposen kanssa kaikki rikkoutuneet laitteet alkavat kiehtomaan. Täällä kun vallitsee se pääperiaate, että kaikki tavarat ovat ihmisten tekemiä ja mitä luultavammin korjattavissa! Eikun kurkistus laitteen sielunelämäään ja osiksi. Tervehän siitä tuli ja puuttuvat osat löytyivät ihan samasta osoitteesta! Minkähänlaisia korjausmiehiä tuollaisissa valtuutetuissa huolloissa oikein on? Matka tähän nykyiseen ”Aarre-Saksaan” lyheni huollosta kummasti, vain 5 km ;)

“Hei Prinsessa! Miksi sitä sun kasvunalustaa voisi oikein kutsua? Oisko se niinku romis vai laani?” Näin minulta kyseli viime viikolla eräs nuorimies. Hetken aikaa mietittyäni totesin että: “Ei, se on aarresaari.”
En ollut koskaan ennen miettinyt tarkemmin mikä voisi olla hieno ja kuvaava nimi valtakunnallemme ja olin oikeastaan enemmän kuin tyytyväinen vastaukseeni, joka tuli lähes miettimättä.

Kevät on hienoa aikaa. Aurinko alkaa paistaa, aarteet kaivautuvat esiin kätköistä ja ihmisillä on enemmän ja vähemmän kaikenlaisia kuumeita ilmassa. Romukuume tuntuu olevan joka keväinen hitti. Meitä kaikki kuumeellisia alkaa kovasti kiinnostaa ne kaikki pienet ja suuret mitä kummallisimman näköiset mötikät joista voi rakentaa melkeen mitä vaan. Onnistuinkin kuluttamaan pitkän tovin kierrellessäni aurinkoisena päivänä saartamme läpi. Voi sitä kauneutta, näin isona ymmärrän vasta sen kuinka isäni sanoi aina leppuuttavansa hermoja katsellessaan tuota kaikkea.
Retkellä käsiini tarttui juuri ruskean kukinnon parhaassa vaiheessa oleva jo aikansa elänyt öljylamppu, jonka onnessani kiikutin kotiini. Kevät on tullut.