Romukauppiaan tytär

Mikä on potkuri? Oletko sinä potkukelkkaillut? Jos vastauksesi oli kyllä, niin milloin viimeksi?

Minun talvisiin huveihin kuuluu ehdottomasti potkuriajelut. Muistan kun pienenä nenäni ylsi juuri ja juuri ohjaustangon yli, kun ensimmäisiä vauhtipotkuja harjoiteltiin. Sittemmin sain oman pienen punaisen potkurin ja minusta tulikin aika haka tuossa lajissa.

Tänä talvena kävin kelkkailemassa ensimmäisen kerran marras-joulukuun vaihteessa lähes peilikirkkaalla järven jäällä auringonpaisteen siivittäessä matkaa. Tänään puolestaan koetin jatkaa perinnettä ja opettaa 3-vuotiasta kummityöttöäni lajin saloihin. Sisukas neiti kyllä oli, potki sen minkä jaksoi ja juoksi potkurin kanssa loppumatkan.
Tuntuu kuitenkin nykysin siltä, että ihmisten käsitys tuosta hauskaakin hauskemmasta lajista on niin vanhoillinen, ettei alle 60-vuotiailla ole mitään asiaa potkukelkkailemaan.

Tässä kahden kerrostalon asuinympäristössä lähes kaikki muut asukkaat ovat ainakin 45 vuotta minua vanhempia ihmisiä, eikä iän myötä elämässä ole enää niin paljon sisältöä. Lähes jokainen aamu kun olen poistunut kodistani ja lähes jokainen ilta kun olen tullut takaisin, jossain autotallissa on ollut ovi raollaan ja sen sisältä ovat kajastaneet valot. En ole kuitenkaan ennen antanut tälle ajatukselle suuremmin sijaa. Muutama viikko sitten taisin kuitenkin ymmärtää tämän autotallirakkauden.

Tajusin että me melkeen kaikki kaipaamme jotain pakopaikkaa, paikkaa jossa saamme olla rauhassa ilman ketään muita, paikkaa jossa ei tarvitse jakaa itseään välttämättä kenenkään muun kanssa, paikkaa jossa meiltä ei vaadita mitään.

Vaikka olin muutama viikko sitten harjoitellut koulussa: “Leijonaa mä metsästän, tahdon saada suuren” – leikkiä, niin en olisi kyllä uskonut näin nopeasti kohtaavani tuota suurta viidakkojen kuningasta.

————–
Roskiksen kannen päällä makasi oranssi möykky. Tarkemman silmäilyn jälkeen se osoittautui leijonaksi, joka oli eksynyt Aarresaarelle. Siitä minulla ei ollut pienintäkään ajatusta mistä se oli sinne joutunut ja miksi, koska minun tietojeni mukaan pehmolelut asuvat yleensä lasten kanssa, mutta siinä se silti edelleen pötkötti.
Se oli ihan märkä ja likainen, oikeastaan melkoinen ressukka, jonka saumat repsottivat ja silmäkin oli hävinnyt, mutta silti ihastuin.

Sain siis uuden kaverin, joka ensitöiksi sai lipun 1,5 tunniksi Zanussi-nimiseen huvipuistolaitteseen, jossa mentiin ympäri ämpäri ainakin 1000 kertaa.

Nyt me ollaan vietetty yhdessä perjantai-iltaa ja kuivateltu turkkia. Nimenkin se sai Leijona Leevi Lutunen.

Juna-asema:

Mies: Tuo kohta saapuva juna on oikea dieselveturi.
RP: Joo, niin se taitaa olla.
Mies: Tietääkös tyttö mikä on lättähattu?
RP: Joo, kyllä mä tiedän *miettii jatkaisiko lausetta*
Mies: *katsoo niin kuin ei uskoisi vastaustani*
Mies: Niitä ei juuri näe enää missään.

Joskus on hyvä olla vain hiljaa tai mistä mä tiedän miten se olisi innostunut kun mä olisin kertonut sille että mun entisen kodin toinen pääty oli sellainen.. hmm

Muistan kun kerran eräs puolituttu nuori mies kysyi minulta: “Onko olemassa sellaisia naisia joiden mielestä auton osien korjaaminen keittiössä on ihan normaalia ja ennen kaikkea sallittua?”

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi etteikö se olisi. Kasvatus tekee joistain asioista sokea, mutta en suinkaan väitä että se olisi huono juttu. Kun palaan takaisin lapsuuteni näissä asioissa mieleeni ensimmäisenä hyppää muisto särkyneestä automaattilaatikosta joka valtasi keittiönpöytämme pidemmäksi toviksi, eikä siinä oikeasti ollut mitään outoa. Päinvastoin, kaikkialla kun ei todellakaan tarjota aamiaista vastaavissa olosuhteissa.

Törmäsin taas tänään samaan vanhaan ilmiöön visiitilläni Aarresaarella. Keittiö oli vuorattu sanomalehdillä ja nurkassa nökötti pieniksi palasiksi purettu startti. Sen kimpussa oli yksi enemmän tai vähemmän innostunut Romukauppias, tietysti yltäpäältä mustassa rasvaseoksessa.

Pian kaikki muutkin alkoivat saada mustia vaikutteita: kaapit, astiat, lehdet ja talouspaperirulla, sekä jo vuosia sitten ristitty mustaleimajuusto, entinen Oltermanni.

Vastaus tuohon kysymykseen kuuluukin: Kyllä, sellaisia todellakin on olemassa.

Aikaa on kulunut viimeisestä kirjoituksestani aivan liikaa ja vaikka mitä on kerennyt tapahtumaan sillä välin, kuten arvata saattaa.
Kesä Lotjattaren kanssa meni vaihtelevissa olosuhteissa. Tutustuminen naisiin ottaa selvästi oman aikansa ennenkuin niiden päänsisältöä osaa varmemmin tulkita. Minulla on toki takana monta vuotta kestänyt koulutus, mutta se kohdistui shetlanninponi tyttöihin ja tämä laji on aivan toinen juttu.
Kaikista suurin yhtäläisyys näiden kahden eri harrastemerkin välillä on se mistä olen jo aikaisemminkin maininnut – jumittuminen johonkin ennalta arvaamattomaan paikaaan, silloin kun ei pitäisi. Me vietimme kesäpäiviä lenkkipolkujen varrella, kauppojen pihassa, autotapahtumassa jne.
Isoveljen antama tarra, jossa luki “TYÖNNÄ” ei siis todellakaan mennyt hukkaan.

Kuten Aki Sirkesalo laulaa: “Annoin pikkusormen, se vei koko käden..”. Tämä mielestäni jo kulunut sanonta, pitää silti paikkansa, vaikka koko kättä ei ole vielä viety, on autolauma kasvanut muutaman kuukauden aikana jo kahdella, joten meille on sillävälin muuttanut Rouva Isonenäinen JÄTTILÄINEN ja ruskea linnunkakkainen söpö talitintti, mutta kerron niistä joskus ihan omat tarinansa.

Se on taas talvi. Tai ainakin melkein. Riippuu paljolti siitä mitä itse kukin pitää talven alkuna. Joillekin se on tietyn kuukauden alkaminen, toiselle taas ensilumi, kolmannelle kenties vasta pysyvämpi lumipeite. Tuumailin asiaa tänään kun pakkaslumi ratisi kenkien alla ja kädet piti upottaa hihoihin. Hanskat perkele kun unohtuivat taas kotiin. Ei siinä kauaa tarvinut filosofoida. Onneksi. Päätös oli omalla kohdalla selkeä. Talvi alkaa siitä hetkestä, kun viimeinenkin harrasteauto on viety talliin ansaituille talviunille. Taputettu keulan nurkkaa ystävällisesti. Pois kävellessä vielä puoliääneen luvattu palata katsomaan ainakin kovilla pakkasilla. Ikäänkuin auto nyt puhetta ymmärtäisi. Kaikenlaista sitä onkin. Mutta siitä se alkaa. Se talvi nimittäin.

Perinteikäs vapun jälkeinen takatalvi saapui eilen, joten annoin neidolle suosiolla vapaapäivän. Tänä aamuna keli oli kokonaan toinen. Aavistelin silti ettei kaikki mene aivan putkeen. Se heräsi kyllä suhteellisen pirteästi, mutta ensimmäisten liikennevalojen kohdalla tuli täysi stoppi, kun ei kiinnosta jatkaa matkaa niin ei sitten kiinnosta.
Siellä minä sitten istuin keskellä risteystä Armaadani kyydissä, eikä suurien suostuttelujenkaan jälkeen häntä huvittanut jatkaa matkaa. Pian huomasin takanani siviilipoliisiauton, joten hyppäsin ulos jututtamaan.

-Te olette ihan juuri sopivan näköisiä miehiä työntämään tämän johonkin tästä keskeltä risteystä.
-Miksi sinä sen siihen jätit?, kuului kysymys vanhemmalta kostaapelilta.
-En minä sitä siihen jättänyt vaan se itse ei tahtonut enää liikkua.

Niinpä nuorempi ja vanhempi konstaapeli työntelivät meitä yhdessä aamutuimaan :)

Pääsiäisen American Car Showssa kuulin taas kerran kovin perinteikkään kysymyksen: “Milloin ajattelit hankkia itsellesi harrasteajoneuvon?” Terävä vastukseni oli: “En ainakaan vuoteen”. Joskus vuodet tuntuvat olevan näköjään niin lyhyitä että menevät ohi vuorokaudessa.

Bongasin sattumalta Nettiauto.comista vaaleansinisen kaunottaren, joka tuntui jotenkin kolahtavan minuun heti. Niin, niin sattumalta ja sattumalta, joka tapauksessa se oli ensimmäinen auto jonka perään annoin itselleni luvan soittaa. Neito oli tullut myyntiin vasta kolmea tuntia aikaisemmin. Kunto vaikutti puhelimessa ainakin ihan suhteellisen terävältä, joten sen enempää miettimättä Jämsänkoski kutsui minua.

Siellä se seisoi 17M Ford Taunus Turnier -62 juuri pestynä ja puunattuna. Päätös oli nopeasti tehty, vaikka se olikin seissyt viimeiset kolme vuotta.

Muutaman päivän päästä se matkusti Aarresaarelle lavetilla. Ensimmäiseksi siihen tilattiin mustat alkuperäiset kilvet, joita ei se ollut omistanut ihan äsken. Vakuutin Katsastusaseman tädille että tahdon ne kilvet ennen vappua, että pääsen cruisailemaan ja niinhän ne tulikin. Tosiaan vähällä laitolla selvittiin, pientä säätöä vähän joka paikkaan ja hieman isompaa säätöä jarrujen kanssa.

Vappua edeltävänä torstaina oli Katsastuksen yö, jolloin kävimme tutustumassa ensimmäistä kertaa yhdessä autotohtoreiksi itseään nimittävien setien ja tätien valtakuntaan. Muuten kaikki olivatkin hyvin, mutta se jarru puolsi. Isoveli ja isä rakastivat sitä monta tuntia lisää, joten jo perjantaina oli vuorossa uusi yritys. Kiire meinasi tulla varsinkin kun Poliisit innostuivat vielä tarkistamaan siirtokilpiämme juuri ennen asemaa. Matkalauluksi sopi mielestäni erityisen hyvin Turo’s Hevi Geen kappale, joka menee näin: “Taunustani taasen katsastutan, toivon vaan et viimeinen leiman saan..”

Keskustelu katsastusmiehen kanssa:

K: Tässä on näköjään jarrut puoltaneet.
RP: Joo, muttei puollaa ennee.
K: Ihan tosi, itekkö korjasit?
RP: En, miehet on sitä varten.
K: Hyvä tietää, taitaa olla tytöllä kiire cruisailemaan.
RP: Niin on.
K: Katsotaan miten käy.

————————

K: Kyllä sä olit ihan oikeasssa. Ei puolla ennee.

Katsastuksen jälkeen kilometrejä on kertynyt viidessä päivässä lähes 700, eikä ole edes kaukana tullut käytyä.

Varsinainen ristiäismatka suoritettiin koko perheen voimin lauantai-iltana, jolloin lähdimme cruisailmeaan naapuri pitäjän pieneen kuppilaan. Matkalla nimi ratkesi. Äitini on kutsunut sitä Lotjattareksi, minä Armaadaksi ja Prinsessa termi on itsestäänselvyys. Joten kokonimeksi muodostui Prinsessa Armaada Lotjatar.
Tyttörakkaus on alkanut kukoistaa ja odotan mielenkiinnolla yhteistä ensimmäistä kesää.

“Hei Prinsessa! Miksi sitä sun kasvunalustaa voisi oikein kutsua? Oisko se niinku romis vai laani?” Näin minulta kyseli viime viikolla eräs nuorimies. Hetken aikaa mietittyäni totesin että: “Ei, se on aarresaari.”
En ollut koskaan ennen miettinyt tarkemmin mikä voisi olla hieno ja kuvaava nimi valtakunnallemme ja olin oikeastaan enemmän kuin tyytyväinen vastaukseeni, joka tuli lähes miettimättä.

Kevät on hienoa aikaa. Aurinko alkaa paistaa, aarteet kaivautuvat esiin kätköistä ja ihmisillä on enemmän ja vähemmän kaikenlaisia kuumeita ilmassa. Romukuume tuntuu olevan joka keväinen hitti. Meitä kaikki kuumeellisia alkaa kovasti kiinnostaa ne kaikki pienet ja suuret mitä kummallisimman näköiset mötikät joista voi rakentaa melkeen mitä vaan. Onnistuinkin kuluttamaan pitkän tovin kierrellessäni aurinkoisena päivänä saartamme läpi. Voi sitä kauneutta, näin isona ymmärrän vasta sen kuinka isäni sanoi aina leppuuttavansa hermoja katsellessaan tuota kaikkea.
Retkellä käsiini tarttui juuri ruskean kukinnon parhaassa vaiheessa oleva jo aikansa elänyt öljylamppu, jonka onnessani kiikutin kotiini. Kevät on tullut.