Romukauppiaan tytär ja muita…

Olemme viettäneet koko talven täydellistä hiljaiseloa. Selitykset ei auta joten jätän ne suosiolla sikseen.

Kevät on kuitenkin taas tullut ja energia sen mukana. Mikä voikaan olla yhtä hienoa? Neiti Ford Lotjatar otettiin tänäkin keväänä ajoon päivänä ennen vappua suoraan pikaisesta kauneusleikkauksesta. Pelti kiilsi kuin uutuuttaan, eikä sen helmoissakaan ollut enää viime kesän muodin pitsiläiskiä.

Vappuna kävimme tutustumassa viime kevään tapaan suurkaupungin vappucruisinkiin. Muita kaltaisia oli jokaista mallia ja vuosikertaa. Ne kaikki kirmasivat kuin nuoret päästessään talven jälkeen menoihin.

Lauantaina päätimme lähteä extemporematkalle Lahteen Classic motorshowhun. Lämmintä piisasi niin sisällä kuin ulkonakin ja välillä jopa konehuoneessa. Tapahtuman parkkipaikka kuhisi väkeä ja muita menopelejä. Jopa yksi kaltainen sukulainen seisoi viereisessä parkissa. Tapasimme myös pitkästä aikaa jo aiemmin kirjoituksissa tavatun J Gabrielin.

Tyttöjen välinen rakkaus on täydellistä, mutta kun väliin yrittää astua joku muu seuraa yleensä ongelmia, kuten seuraavasta voimme todeta. Päätimme siis vaihtaa ensimmäistä kertaa vuodelle 2009 kuskia kotimatkalla. Romukauppias istui ratin taakse.Yllättäen juuri sillä hetkellä ei startatessa ei tapahtunut mitään. Eikä edes kolmannella yrityksellä.

Hätiin astui jokamiehen ja naisen pelastajatyökalu ruuvimeisseli. Pelti auki ja starttaus manuaalisesti saa naisen kun naisen syttymään. Suosittelen kokeilemaan. Ainakin Lotjattarelle se toimi taas tälläkin kertaa :)

Neljä vuotta sitten muutin pois Aarresaarelta. Toisaalta onnellisena, toisaalta surullisena. Elämä siellä oli ollut antoisaa ja täysin erilaista verrattuna siihen elämään jota koin elämäni ensimmäiset 13 vuotta omakotialueella pienessä kaupungissa. Kuitenkin työmaaparakeista ja junan vaunusta koostettu talomme, vieraineen joita aina piisasi sai kaipaamaan silloin omaa rauhaa.

Olen kuitenkin nyt palannut satuinnaisina viikonloppuna kirjaimellisesti Romukauppiaan tyttäreksi Aarresaarelle asumaan, sillä muutin syksyllä toiselle paikkakunnalle. Muutoksena aikaisempaan elämään saarella siellä ei enää asu muita perheemme jäseniä vaan voin vallata koko saaren täysin yksin. On ollut aika hassua, mutta rentouttavaa herätä taas aamuisin ja katsoa ikkunnasta erilaisia aarteita kaupunkimaiseman sijaan. Nauttia rauhasta tai hiljaisuudesta. Eräänä iltana ihmetellessä menoa kaverilleni hän vain tuumasi: “Mieti, miten täydellisessä paratiisissa sinä ole!” Enkä voi kun kompata lausetta!

En olisi uskonut, että kananmunan keittäminen olisi ollut suurin haaste keittiötaitojeni kanssa tähän ikään mennessä. Keitin ensimmäisen munani toukokuussa. Pitkä tarina jo sinäänsä sekin. Enhän totisesti tiennyt pitääkö muna laittaa kylmään vai kiehuvaan veteen. Googlettamisen jälkeen laitoin kylmään veteen munani kiehumaan. Ajallisesti päädyin 7 minuutin munaan, koska olin nähnyt sellaisen lapun jonkin ravintolan aamupalapöydässä. Totesin kuitenkin pian, ettei 7 minuutin muna ollut minua varten. Se kun oli ihan löysä sisältä. En luopunut toivosta ja päätin seuraavan kerran n. kuukauden kuluttua kokeilla 10 minuutin munaa, sillä fossiili oli suositellut tuota aikaa munani keittämiseen. Jostain syystä silloisellakin kerralla munani tihkuivat keltaista nestettä ja jäivät syömättä.
Hermoni ovat olleet näiden kahden munankeittämiskerran jälkeen koetuksella. Enhän ole saanut haluamaani ruokaa, mutta minä sisukas tyttö en ole luovuttanut.
Tänään päätin testata taitojani viimeisen kerran. Valikoin ajaksi 15 minuuttia. Olihan se yli kaksi kertaa enemmän kuin 7 minuuttia ja 1/3 lisää 10 minuuttiin. Jännitin munieni kypsymistä, kuin suurempaakin tapahtumaa. Vihdoin koin sen mitä piti tällä kertaa hakea pitkään. Onnistumisen. Minulla oli kaksi kypsää kananmunaa ja suu suurella kaarella.

Mitä opin? Sen, että ei koskaan kannata luovuttaa ennenkuin on yrittänyt tarpeeksi monta kertaa vaikka hammastapurren.

Toisekseen, mitä elämä olisi ilman googlea?

Minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä viimeisenä kesälomaviikkonani Romukauppiaan mukaan Etelän matkalle hakemaan uutta kauhaa, traktoria jne.

Kuorma-automme starttasi öiseen aikaan klo 02 ja olimme saaneet ennen puolta päivää poimittua kaikki suunnittelemamme aarteet kyytiin. Puolilta päivin alkoi siis lomailuosuus.

Jo pidemmän aikaa ystävämme suuri taitelija, kauppamies ja rentuksikin kutsuttava J Gabrilel oli kutsunut meitä kyläilemään hänen kotonaan. J, kun asui eksoottisesti yhden suuren kaupungin satamassa omassa katamaraanialuksessaan. Tosin maalla. Kapteenin huutaessa kannella, kipusimme 4 metrin tikkaat ylös alukseen. Näky oli vaikuttava. Laivassa oli kaikki mitä ihminen tarvitsi. Sauna, WC, makuusoppi, kettiö ja tietysti auringonottoterassi. En voinut kuin kadehtia mahtavaa asumusmuotoa. Tokaisinkin J:lle visiitin päättyessä: ”Tällä jos ei naista saa niin ei millään”. Lausahdukseeni hän vain tuhati hiljaa ja virnisti silmäkulmien alta ja jatkoi. ”Tikkaat ovat vaativin osuus ja kun kaikki naiset eivät aina ylös pääse, niin minulla on sitä varten patja, jotta voin heittää sen tuohon alas.”

On hienoa, että joku uskaltaa olla elämäntapaintiaani, asua ja elää niinkuin itse sen hyväksi ja viihtyisäksi kokee.

Olin käynyt torstaina kehumassa paikallislehden toimittajatädille neidon tämän vuoden esimerkillistä vointia. En tainnut muistaa koputtaa puuta kolmea kertaa, sillä heti perjantaina iski jokin mystinen hengen ahdistus.

Starttasin auton kevään viimeisenä koulupäivänä. Ensimmäisten metrien jälkeen selvisi, että jotain oli pielessä. Ajattelin aluksi sen olevan tavallista nikottelua, mutta 500 metrin jälkeen tilanne vai paheni ja paheni. Kohtalokkaaksi meille meinasi käydä mutkittelevalla tieosuudella oleva ylämäki, johon vauhti tyssäsi täysin. Minulle iski paniikki ja huoli siitä, että joku ajaa prinsessan takapuoleen.
Positiiivista täydellisessä pysähtymisessä oli se, että olimme päässeet ylämäkeä jo puoleen väliin. Paikalle ilmestyi samalla ystävällinen setä, joka avusti meitä pudottautumaan vapaalla turvallisesti läheiselle sivulevikkeelle.

Lopputulos: Ruoka meni väärään henkeen tai se ei maistunut. Syyksi epäillään roskaa kaasarissa tai bensan suodattimessa.
Joka tapauksessa kesän ensimmäinen naisellinen oikku oli koettu.

Samalla, kun prinsessa odotti uusia tossujaan maalauksesta kävi muuan tohtori V hoitamassa sen yskää ja nuhaa sekä jo viime kesänä vaivannutta virtaongelmaa. Olin nopeasti vakuuttunut tohtorin ammattitaidosta ja lauleskelin pihalla remontin jälkeen lastenohjelma Alfred J.Kvakista tuttua tunnaria:

”On mulla onnenpäivä, ei murheista häivää
On tänään onnenpäivä, ja onnellinen oon.
En iloisempi koskaan, en koskaan, en koskaan,
En iloisempi koskaan, kuin tänään olla vois.
Jos jokus murhe painaa, se painaa, se painaa.
Voi silloin multaa kaivaa ja huolet unhoittaa.”

Uudet hienoakin hienommat valkosivutossut saatiin alle vapun aaton aattona. Lähdimme samaisena iltana näyttämään prinsessaa yökatsastuksen sedille. Melkein läpi meni. Tossut saivat erityismaininnan hienoudestaan, mutta valopolitiikka petti. Kiinni jääminen oli arvattavissa, sillä jo viime vuonna tämän kertaisen sedän kaveri tuumasi: ”Nämä teidän ajovalot
ovat kyllä aika kynttilät. Ei näillä kauas näe.” Ja oikeassa setä olikin jo silloin. Alkavan vapun tunnelmaa se ei silti yhtään lannistanut, sillä starttasimme keskiviikkona pirteänä kohti naapuripitäjää ja perinteisiä vappurientoja.

Torstaiaamuna olimme jo klo 12 matkalla aurinkoisessa säässä kohti ison kaupungin perinteistä vappucruisinkia. Koko matka tuntui kesältä, jäätelöineen ja piknikkeineen. Perillä kokoontumispaikan parkkipaikalla parveili ihmisiä ja mitä hienompia autoja. Moni muukin oli siis päättänyt lähteä juhlistamaan ajokauden avajaisia. Cruisailimme autoletkan mukana n. 40 km päähän päätepisteeseen, jossa ennätimme tarinoida tuttujen kanssa ja löytyipä sieltä yksi hengenheimolainen, tosin henkilömalli.

Vappu oli kaikenkaikkinensa loistava, niin sään, seuran, kuin auton toimivuudenkin puolesta. Mittariin parissa päivässä kertyi lähemmäs 400 km.