Romukauppiaan tytär

Neljä vuotta sitten muutin pois Aarresaarelta. Toisaalta onnellisena, toisaalta surullisena. Elämä siellä oli ollut antoisaa ja täysin erilaista verrattuna siihen elämään jota koin elämäni ensimmäiset 13 vuotta omakotialueella pienessä kaupungissa. Kuitenkin työmaaparakeista ja junan vaunusta koostettu talomme, vieraineen joita aina piisasi sai kaipaamaan silloin omaa rauhaa.

Olen kuitenkin nyt palannut satuinnaisina viikonloppuna kirjaimellisesti Romukauppiaan tyttäreksi Aarresaarelle asumaan, sillä muutin syksyllä toiselle paikkakunnalle. Muutoksena aikaisempaan elämään saarella siellä ei enää asu muita perheemme jäseniä vaan voin vallata koko saaren täysin yksin. On ollut aika hassua, mutta rentouttavaa herätä taas aamuisin ja katsoa ikkunnasta erilaisia aarteita kaupunkimaiseman sijaan. Nauttia rauhasta tai hiljaisuudesta. Eräänä iltana ihmetellessä menoa kaverilleni hän vain tuumasi: “Mieti, miten täydellisessä paratiisissa sinä ole!” Enkä voi kun kompata lausetta!

En olisi uskonut, että kananmunan keittäminen olisi ollut suurin haaste keittiötaitojeni kanssa tähän ikään mennessä. Keitin ensimmäisen munani toukokuussa. Pitkä tarina jo sinäänsä sekin. Enhän totisesti tiennyt pitääkö muna laittaa kylmään vai kiehuvaan veteen. Googlettamisen jälkeen laitoin kylmään veteen munani kiehumaan. Ajallisesti päädyin 7 minuutin munaan, koska olin nähnyt sellaisen lapun jonkin ravintolan aamupalapöydässä. Totesin kuitenkin pian, ettei 7 minuutin muna ollut minua varten. Se kun oli ihan löysä sisältä. En luopunut toivosta ja päätin seuraavan kerran n. kuukauden kuluttua kokeilla 10 minuutin munaa, sillä fossiili oli suositellut tuota aikaa munani keittämiseen. Jostain syystä silloisellakin kerralla munani tihkuivat keltaista nestettä ja jäivät syömättä.
Hermoni ovat olleet näiden kahden munankeittämiskerran jälkeen koetuksella. Enhän ole saanut haluamaani ruokaa, mutta minä sisukas tyttö en ole luovuttanut.
Tänään päätin testata taitojani viimeisen kerran. Valikoin ajaksi 15 minuuttia. Olihan se yli kaksi kertaa enemmän kuin 7 minuuttia ja 1/3 lisää 10 minuuttiin. Jännitin munieni kypsymistä, kuin suurempaakin tapahtumaa. Vihdoin koin sen mitä piti tällä kertaa hakea pitkään. Onnistumisen. Minulla oli kaksi kypsää kananmunaa ja suu suurella kaarella.

Mitä opin? Sen, että ei koskaan kannata luovuttaa ennenkuin on yrittänyt tarpeeksi monta kertaa vaikka hammastapurren.

Toisekseen, mitä elämä olisi ilman googlea?

Minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä viimeisenä kesälomaviikkonani Romukauppiaan mukaan Etelän matkalle hakemaan uutta kauhaa, traktoria jne.

Kuorma-automme starttasi öiseen aikaan klo 02 ja olimme saaneet ennen puolta päivää poimittua kaikki suunnittelemamme aarteet kyytiin. Puolilta päivin alkoi siis lomailuosuus.

Jo pidemmän aikaa ystävämme suuri taitelija, kauppamies ja rentuksikin kutsuttava J Gabrilel oli kutsunut meitä kyläilemään hänen kotonaan. J, kun asui eksoottisesti yhden suuren kaupungin satamassa omassa katamaraanialuksessaan. Tosin maalla. Kapteenin huutaessa kannella, kipusimme 4 metrin tikkaat ylös alukseen. Näky oli vaikuttava. Laivassa oli kaikki mitä ihminen tarvitsi. Sauna, WC, makuusoppi, kettiö ja tietysti auringonottoterassi. En voinut kuin kadehtia mahtavaa asumusmuotoa. Tokaisinkin J:lle visiitin päättyessä: ”Tällä jos ei naista saa niin ei millään”. Lausahdukseeni hän vain tuhati hiljaa ja virnisti silmäkulmien alta ja jatkoi. ”Tikkaat ovat vaativin osuus ja kun kaikki naiset eivät aina ylös pääse, niin minulla on sitä varten patja, jotta voin heittää sen tuohon alas.”

On hienoa, että joku uskaltaa olla elämäntapaintiaani, asua ja elää niinkuin itse sen hyväksi ja viihtyisäksi kokee.

Olin käynyt torstaina kehumassa paikallislehden toimittajatädille neidon tämän vuoden esimerkillistä vointia. En tainnut muistaa koputtaa puuta kolmea kertaa, sillä heti perjantaina iski jokin mystinen hengen ahdistus.

Starttasin auton kevään viimeisenä koulupäivänä. Ensimmäisten metrien jälkeen selvisi, että jotain oli pielessä. Ajattelin aluksi sen olevan tavallista nikottelua, mutta 500 metrin jälkeen tilanne vai paheni ja paheni. Kohtalokkaaksi meille meinasi käydä mutkittelevalla tieosuudella oleva ylämäki, johon vauhti tyssäsi täysin. Minulle iski paniikki ja huoli siitä, että joku ajaa prinsessan takapuoleen.
Positiiivista täydellisessä pysähtymisessä oli se, että olimme päässeet ylämäkeä jo puoleen väliin. Paikalle ilmestyi samalla ystävällinen setä, joka avusti meitä pudottautumaan vapaalla turvallisesti läheiselle sivulevikkeelle.

Lopputulos: Ruoka meni väärään henkeen tai se ei maistunut. Syyksi epäillään roskaa kaasarissa tai bensan suodattimessa.
Joka tapauksessa kesän ensimmäinen naisellinen oikku oli koettu.

Samalla, kun prinsessa odotti uusia tossujaan maalauksesta kävi muuan tohtori V hoitamassa sen yskää ja nuhaa sekä jo viime kesänä vaivannutta virtaongelmaa. Olin nopeasti vakuuttunut tohtorin ammattitaidosta ja lauleskelin pihalla remontin jälkeen lastenohjelma Alfred J.Kvakista tuttua tunnaria:

”On mulla onnenpäivä, ei murheista häivää
On tänään onnenpäivä, ja onnellinen oon.
En iloisempi koskaan, en koskaan, en koskaan,
En iloisempi koskaan, kuin tänään olla vois.
Jos jokus murhe painaa, se painaa, se painaa.
Voi silloin multaa kaivaa ja huolet unhoittaa.”

Uudet hienoakin hienommat valkosivutossut saatiin alle vapun aaton aattona. Lähdimme samaisena iltana näyttämään prinsessaa yökatsastuksen sedille. Melkein läpi meni. Tossut saivat erityismaininnan hienoudestaan, mutta valopolitiikka petti. Kiinni jääminen oli arvattavissa, sillä jo viime vuonna tämän kertaisen sedän kaveri tuumasi: ”Nämä teidän ajovalot
ovat kyllä aika kynttilät. Ei näillä kauas näe.” Ja oikeassa setä olikin jo silloin. Alkavan vapun tunnelmaa se ei silti yhtään lannistanut, sillä starttasimme keskiviikkona pirteänä kohti naapuripitäjää ja perinteisiä vappurientoja.

Torstaiaamuna olimme jo klo 12 matkalla aurinkoisessa säässä kohti ison kaupungin perinteistä vappucruisinkia. Koko matka tuntui kesältä, jäätelöineen ja piknikkeineen. Perillä kokoontumispaikan parkkipaikalla parveili ihmisiä ja mitä hienompia autoja. Moni muukin oli siis päättänyt lähteä juhlistamaan ajokauden avajaisia. Cruisailimme autoletkan mukana n. 40 km päähän päätepisteeseen, jossa ennätimme tarinoida tuttujen kanssa ja löytyipä sieltä yksi hengenheimolainen, tosin henkilömalli.

Vappu oli kaikenkaikkinensa loistava, niin sään, seuran, kuin auton toimivuudenkin puolesta. Mittariin parissa päivässä kertyi lähemmäs 400 km.

Olin jo viime kesänä päättänyt maalata vanteet vaaleansinisiksi ja ostaa samalla uudet renkaat, mutta kuten tiedätte päätökset eivät aina toteudu aikataulussa. Nyt oli kuitenkin sen aika. Kävin irroittamassa renkaat alta ja menin sen jälkeen ihmettelemään rengaskoneen käyttöä. Otimme renkaat vanteilta Aarresaaressa yhdessä Turvamiehemme kanssa ja opin samalla käyttämään tuota hienoa konetta.

Tarkemman syynäilyn jälkeen vanteet eivät olleet aivan sitä mitä olisin niiltä odottanut, vaan ne olivat eri paria. Minulla oli kuvainnollisesti kaksi kabanossia ja kaksi hiillosmakkaraa. Ei hyvä. TM muisti, että jo viime syksynä allekirjoittaneelle hankkimissaan M Ford metsälöydöissä saattaisi olla samaa paria olevat paikoillaan. Lähdimme katsastamaan tilannetta.

En ollut ennen käynyt katsomassa näitä jo syksyllä ostettuja puoliksi haudassa nukkuvia autokavereita. Siellä ne olivat 17M farmari ja henkilöauto. Kurkistin farmarin särkyneestä ikkunasta sisään. Samalla suustani kuului lausahdus: ”Ei voi olla totta, täällä on ehkä kojetaulu, siniset ovenkahvat, tällä hetkellä olevien vihreiden tilalle, alkuperäinen peili ja vaikka mitä. Toisin sanoen joulu oli huhtikuussa. Ajatukset piti kuitenkin siirtää todelliseen tämän hetkiseen asiaan eli vanteisiin. Eikä joulu loppunut neljään lahjaan, sillä samanlaiset ”kabanossivanteet” löytyivät paikan päältä, mutta ne olivat todellakin puoliksi haudassa.

Se oli varmaan vähän hassu näky, kun puolitoista sataa painava mies ja 1/3 osaa siitä painava Romuprinsessa ähkivät pusikossa aukaisten jo usemman vuosikymmenen ruosteessa olevia muttereita. Hurjan taistelun jälkeen auton runkoa saatiin nostettua sen verran, että renkaat saatiin vedettyä alta. Kotimatkalla ei hymy hyytynyt, kun mietin huhtikuisen joulun lahjoja ja jo kyydissä olevia ”kabanossivanteita”. Mielessä ei pyörinyt kuin yksi ajatus: Elinten luovuttaja-autot on saatava pian kotiin.

Puhelin soi tiistaina. Langan toisessa päässä oli mies xxxxx elokuvatuotantoyhtiöstä ja kyseli voisiko paikallisia vanhoja autoja saada cruisailemaan illan suussa kaupunkimme keskustaan. Soittelin pari puhelua prinsessan kavereille ja sain kun sainkin muutaman auton lähtemään mukaamme.

Ennen tavallista erikoisempaa ilta-ajeluamme täytyi tietysti suorittaa kastelu, vaahdotus ja pesu -operaatio, jotta näyttäisimme yhdessä edes hieman kauniilta. Olihan tästä tulossa ensimmäinen tv-esiintyminen, mikäli dokumentti saataisiin myytyä.
Ilta oli mitä kaunein, ei pilven hattaraakaan. Seitsemän aikaan torin parkissa tapasimme sedän ja toisen hieman nuoremman kamerasedän, jotka vaikuttivat oikein mukavilta hemmoilta. Keskustelimme niitä ja näitä, odottaessamme muiden autojen saapumista.

Sitten tapahtui jotain hieman kummallista. Viereemme pysähtyi pakettiauto, josta nousi ulos nuori mies.
NM: Onko tuo 17M taunus sinun?
RP: Joo on.
NM: Minulla on samanlainen, mutta punainen.
RP: Ai on vai!
Maailma osoittautui yllättäen kovin pieneksi, sillä ei farmari metri fordeja ole enää ihan kaikialla Suomessa, ainakaan samaa korimallia.

Pian autokaverit saapuivat ja pääsimme ajelemaan setien käskystä milloihin mihinkin ja mitenkin päin. Eikä neitoa edes kertaakaan mietityttänyt liikkelle lähtö, vaikka käynnistyksiä ja sammutuksia tuli vähän väliä. Selvästi ainesta filmitähdeksi, kun tauditkin kerta katoavat silloin.

Prinsessa Armaada Lotjatar pääsi maistelemaan kevään ensimmäisiä tuoksuja 11.4. Ensimmäinen henkäys tälle vuodelle tapahtui isä romukauppiaan käynnistäessä ja allekirjoittaneen sivusta seuranneena tapahtumaa. RK valitteli jo parin starttauksen jälkeen, että akku on ihan tyhjä kun käyntiääniä ei korvaan kahjahtanut, mutta totesin itse reippaana, ettei tuolla neidolla ole todellakaan akku tyhjä, sillä silloin se ei päästäisi yhtään minkäälaista ääntä ilmoille.

Muutaman yrityksen jälkeen neito pörähti kuin pörähtikin käyntiin, enkä malttanut olla keljuilematta RK:lle seuraavaan tapaan: ”Mitä mä sanoin, minä tunnen tuon auton!”
Seuraavaksi se ajettiin ulos tallista pihamaalle. Ajovalot löytyivät, mutta vilkut eivät. Päätin samalla vaihtaa viime keväänä rikkoutuneen oikean puolimmaisen iskusilmän paikalle uuden lasin, jotta “flirttailu” näkyisi paremmin.

Lähdimme ensimmäiselle ajelulle vilkkujen toimivuudesta huolimatta, eikä ratkaisu ollut yhtään huono, sillä vilkutkin löytyivät ensimmäisen 5 km jälkeen. Autoa ulkoiluttaessa kului kaikenkaikkiaan aikaa yhteensä kolme, kun löysimme itsemme sieltä sun täältä. Kesä todellakin oli tullut!

“Mä haluun, mä haluun, mä haluun…” En malta odottaa, että tulisi tämän vuoden ensimmäinen oikea karkkipäivä. Joo, tiedän että kuulostan 8-vuotiaalta pikkutytöltä, mutta fiilis on vain sellainen. Olisi kiva tietää odottavatko ISOT amerikkalaisianautoja harrastavat miehet myös kevään ensimmäistä karkkipäivää näin kovasti?

Minun karkki on vaaleansininen ja se nukkuu vielä talviunta. Sitä ei voi syödä, mut sen kyydissä voi olla.

Prinsessa tosiaan uinuttelee vielä maalla viimeisiä uniaa ja minun pitää vaan malttaa odottaa teiden kuivumista, niin että matka kaupunkiin selviää ilman jumittumista suolle, mutta siihen ei voi mennä enää montaa viikkoa.

Vuosi sitten ACS:n aikaan, minulle iski valtaisa autokuume ja ensimmäinen oma sellainen muutti meille asumaan. Ajatella tuosta on jo lähes vuosi, vaikka pääsiäinen tulikin tänä vuonna monta viikkoa aikaisemmin. Autojen määrä on kasvanut neljään, tosin kolme niistä on ikuisuusprojekteja, mutta tuolla vuosi kasvulla minulla olisi niitä 50 vuotiaana… ihan liikaa? Vai voiko autoja koskaan olla liikaa? EI.

On siis Ford Taunus 17M 1962, kaksi punaista isonenäistä amerikan jättiläistä valmiina pelastamaan, Ford F600 1957 ja International 1966, sekä Plymouth Valiant 1965.

Jokainen autoharrastaja odottaa kevättä koko talven ja nämä viimeiset kuukaudet ovat kaikista tuskaisimmat, kun tuntuu kokoajan, että tulisi kesä mutta sitten lunta saataakin lisää. Uskon kuitenkin vahvasti ettei siihen ole enää montaa viikkoa kun saan Lotjattaren ulos tallista ja ajelulle. Sitä odotellessa ja ainaista autokuumetta potiessa.

RP