Romukauppiaan tytär

Tässä kahden kerrostalon asuinympäristössä lähes kaikki muut asukkaat ovat ainakin 45 vuotta minua vanhempia ihmisiä, eikä iän myötä elämässä ole enää niin paljon sisältöä. Lähes jokainen aamu kun olen poistunut kodistani ja lähes jokainen ilta kun olen tullut takaisin, jossain autotallissa on ollut ovi raollaan ja sen sisältä ovat kajastaneet valot. En ole kuitenkaan ennen antanut tälle ajatukselle suuremmin sijaa. Muutama viikko sitten taisin kuitenkin ymmärtää tämän autotallirakkauden.

Tajusin että me melkeen kaikki kaipaamme jotain pakopaikkaa, paikkaa jossa saamme olla rauhassa ilman ketään muita, paikkaa jossa ei tarvitse jakaa itseään välttämättä kenenkään muun kanssa, paikkaa jossa meiltä ei vaadita mitään.

Juna-asema:

Mies: Tuo kohta saapuva juna on oikea dieselveturi.
RP: Joo, niin se taitaa olla.
Mies: Tietääkös tyttö mikä on lättähattu?
RP: Joo, kyllä mä tiedän *miettii jatkaisiko lausetta*
Mies: *katsoo niin kuin ei uskoisi vastaustani*
Mies: Niitä ei juuri näe enää missään.

Joskus on hyvä olla vain hiljaa tai mistä mä tiedän miten se olisi innostunut kun mä olisin kertonut sille että mun entisen kodin toinen pääty oli sellainen.. hmm

Muistan kun kerran eräs puolituttu nuori mies kysyi minulta: “Onko olemassa sellaisia naisia joiden mielestä auton osien korjaaminen keittiössä on ihan normaalia ja ennen kaikkea sallittua?”

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi etteikö se olisi. Kasvatus tekee joistain asioista sokea, mutta en suinkaan väitä että se olisi huono juttu. Kun palaan takaisin lapsuuteni näissä asioissa mieleeni ensimmäisenä hyppää muisto särkyneestä automaattilaatikosta joka valtasi keittiönpöytämme pidemmäksi toviksi, eikä siinä oikeasti ollut mitään outoa. Päinvastoin, kaikkialla kun ei todellakaan tarjota aamiaista vastaavissa olosuhteissa.

Törmäsin taas tänään samaan vanhaan ilmiöön visiitilläni Aarresaarella. Keittiö oli vuorattu sanomalehdillä ja nurkassa nökötti pieniksi palasiksi purettu startti. Sen kimpussa oli yksi enemmän tai vähemmän innostunut Romukauppias, tietysti yltäpäältä mustassa rasvaseoksessa.

Pian kaikki muutkin alkoivat saada mustia vaikutteita: kaapit, astiat, lehdet ja talouspaperirulla, sekä jo vuosia sitten ristitty mustaleimajuusto, entinen Oltermanni.

Vastaus tuohon kysymykseen kuuluukin: Kyllä, sellaisia todellakin on olemassa.

“Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö, niin Nukkumatti saapuu ja ovelle hiljaa lyö” -lauletaan varmasti jokaiselle suomalaiselle tutussa lastenlaulussa.

Kerrostaloissa hiljaisuus tulee useimmiten klo 22. Olen kokeillut noudattaa nöyrästi tätä käskyä, etenkin kun kaikki naapurit ovat eläkkeellä olevia, keski-iältää yli 75 vuotta täyttäneitä, muiden elämän seuraamista rakastavia vanhuksia.

Minulla se laulussakin mainittu lamppu sammui keskiviikkona klo 22, mutta mitä tekivät nuo yläkerran mummot ja papat? Seurasivat tietysti volumet kaakossa ilman kuulolaitetta subtv:ltä tulevaa Matrix trilogian ensimmäistä osaa.

Kello lähenee yhtätoista. Kuulen vieläkin selvästi äänitehosteet. Tiedän että Matrix on hyvä, mutta minulla on työpäivä takana ja seuraava edessä. Haluan nukkua. En mitenkään jaksaisi nousta sängystä, pukea päälle ja käydä huomauttamasa vanhuksille liian kovasti metelistä. Joskus puolen yön jälkeen nukahdan. Hiljaisuus.

Muistan kun pienenä jopa hieman häpesin sitä etteivät vanhempani olleet toimistovirkailijoita klo 9-16, vaan jotain ihan muuta. Kiemurtelin aina asiaa kysyttäessä niin kauan kuin pystyin ja jos joku sattui kysymään minulta: ”Mitä vanhempasi tekevät työkseen?” niin useimmiten vastaus oli: ”Sitä on vaikea selittää, koska ne tekee vaikka mitä.” ja jos joku sattui tiedustelemaan asuinpaikkaani niin sen osoite puolestaan oli: ”Yksi paikka vaan”, vaikka oikeastaan asuin kaikkien mitä hienoimpien aarteiden keskellä, varsinkin kun näin jälkeenpäin aikaa ajattelee.

Tänään siellä romuliikkeelllä tuli käymään entinen luokkakaverini, poika, joka etsi jotain osaa pikkuveljensä autoon. Jos tämä kyseinen poika olisi sattunut käymään siellä vaikka 6 vuotta sitten, niin olisin melko varmasti koettanut koikkelehtia talossa niin ettei minua olisi vaan bongattu. Tajusin kuitenkin tänään tuon vierailun jälkeen ensimmäistä kertaa sen, että olen ylpeä siitä kaikeasta mitä meidän pihalta löytyy.

Samaan aikaan kaupungin keskustassa, tuosta kaikesta edellisestä täysin tietämättömänä tälläkin sivustolla vaikuttava nimimerkki Fossiili miettii syntypäivälahjani antamista tänään, vaikka lahjaidea ja sivuston nimi olikin keksitty jo jonkun aikaa sitten se oli pysynyt minulta hyvin salassa.

Palaan takaisin vanhempieni luota toimistolle. En saakkaa lahjaa pöydän toiselta puolelta käteeni, vaan messengeriin. Avaan syntymäpäivälahjani tinyurl.com -nimisestä ”lahjapaperista” ja samalla eteeni avautuu se kauan toivottu blogi – romukauppiaantytar.net.