Romukauppiaan tytär

Tässä kahden kerrostalon asuinympäristössä lähes kaikki muut asukkaat ovat ainakin 45 vuotta minua vanhempia ihmisiä, eikä iän myötä elämässä ole enää niin paljon sisältöä. Lähes jokainen aamu kun olen poistunut kodistani ja lähes jokainen ilta kun olen tullut takaisin, jossain autotallissa on ollut ovi raollaan ja sen sisältä ovat kajastaneet valot. En ole kuitenkaan ennen antanut tälle ajatukselle suuremmin sijaa. Muutama viikko sitten taisin kuitenkin ymmärtää tämän autotallirakkauden.

Tajusin että me melkeen kaikki kaipaamme jotain pakopaikkaa, paikkaa jossa saamme olla rauhassa ilman ketään muita, paikkaa jossa ei tarvitse jakaa itseään välttämättä kenenkään muun kanssa, paikkaa jossa meiltä ei vaadita mitään.

“Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö, niin Nukkumatti saapuu ja ovelle hiljaa lyö” -lauletaan varmasti jokaiselle suomalaiselle tutussa lastenlaulussa.

Kerrostaloissa hiljaisuus tulee useimmiten klo 22. Olen kokeillut noudattaa nöyrästi tätä käskyä, etenkin kun kaikki naapurit ovat eläkkeellä olevia, keski-iältää yli 75 vuotta täyttäneitä, muiden elämän seuraamista rakastavia vanhuksia.

Minulla se laulussakin mainittu lamppu sammui keskiviikkona klo 22, mutta mitä tekivät nuo yläkerran mummot ja papat? Seurasivat tietysti volumet kaakossa ilman kuulolaitetta subtv:ltä tulevaa Matrix trilogian ensimmäistä osaa.

Kello lähenee yhtätoista. Kuulen vieläkin selvästi äänitehosteet. Tiedän että Matrix on hyvä, mutta minulla on työpäivä takana ja seuraava edessä. Haluan nukkua. En mitenkään jaksaisi nousta sängystä, pukea päälle ja käydä huomauttamasa vanhuksille liian kovasti metelistä. Joskus puolen yön jälkeen nukahdan. Hiljaisuus.