Romukauppiaan tytär

Tässä kahden kerrostalon asuinympäristössä lähes kaikki muut asukkaat ovat ainakin 45 vuotta minua vanhempia ihmisiä, eikä iän myötä elämässä ole enää niin paljon sisältöä. Lähes jokainen aamu kun olen poistunut kodistani ja lähes jokainen ilta kun olen tullut takaisin, jossain autotallissa on ollut ovi raollaan ja sen sisältä ovat kajastaneet valot. En ole kuitenkaan ennen antanut tälle ajatukselle suuremmin sijaa. Muutama viikko sitten taisin kuitenkin ymmärtää tämän autotallirakkauden.

Tajusin että me melkeen kaikki kaipaamme jotain pakopaikkaa, paikkaa jossa saamme olla rauhassa ilman ketään muita, paikkaa jossa ei tarvitse jakaa itseään välttämättä kenenkään muun kanssa, paikkaa jossa meiltä ei vaadita mitään.

Muistan kun kerran eräs puolituttu nuori mies kysyi minulta: “Onko olemassa sellaisia naisia joiden mielestä auton osien korjaaminen keittiössä on ihan normaalia ja ennen kaikkea sallittua?”

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi etteikö se olisi. Kasvatus tekee joistain asioista sokea, mutta en suinkaan väitä että se olisi huono juttu. Kun palaan takaisin lapsuuteni näissä asioissa mieleeni ensimmäisenä hyppää muisto särkyneestä automaattilaatikosta joka valtasi keittiönpöytämme pidemmäksi toviksi, eikä siinä oikeasti ollut mitään outoa. Päinvastoin, kaikkialla kun ei todellakaan tarjota aamiaista vastaavissa olosuhteissa.

Törmäsin taas tänään samaan vanhaan ilmiöön visiitilläni Aarresaarella. Keittiö oli vuorattu sanomalehdillä ja nurkassa nökötti pieniksi palasiksi purettu startti. Sen kimpussa oli yksi enemmän tai vähemmän innostunut Romukauppias, tietysti yltäpäältä mustassa rasvaseoksessa.

Pian kaikki muutkin alkoivat saada mustia vaikutteita: kaapit, astiat, lehdet ja talouspaperirulla, sekä jo vuosia sitten ristitty mustaleimajuusto, entinen Oltermanni.

Vastaus tuohon kysymykseen kuuluukin: Kyllä, sellaisia todellakin on olemassa.

Se on taas talvi. Tai ainakin melkein. Riippuu paljolti siitä mitä itse kukin pitää talven alkuna. Joillekin se on tietyn kuukauden alkaminen, toiselle taas ensilumi, kolmannelle kenties vasta pysyvämpi lumipeite. Tuumailin asiaa tänään kun pakkaslumi ratisi kenkien alla ja kädet piti upottaa hihoihin. Hanskat perkele kun unohtuivat taas kotiin. Ei siinä kauaa tarvinut filosofoida. Onneksi. Päätös oli omalla kohdalla selkeä. Talvi alkaa siitä hetkestä, kun viimeinenkin harrasteauto on viety talliin ansaituille talviunille. Taputettu keulan nurkkaa ystävällisesti. Pois kävellessä vielä puoliääneen luvattu palata katsomaan ainakin kovilla pakkasilla. Ikäänkuin auto nyt puhetta ymmärtäisi. Kaikenlaista sitä onkin. Mutta siitä se alkaa. Se talvi nimittäin.