Romukauppiaan tytär ja muita…

Olin jo viime kesänä päättänyt maalata vanteet vaaleansinisiksi ja ostaa samalla uudet renkaat, mutta kuten tiedätte päätökset eivät aina toteudu aikataulussa. Nyt oli kuitenkin sen aika. Kävin irroittamassa renkaat alta ja menin sen jälkeen ihmettelemään rengaskoneen käyttöä. Otimme renkaat vanteilta Aarresaaressa yhdessä Turvamiehemme kanssa ja opin samalla käyttämään tuota hienoa konetta.

Tarkemman syynäilyn jälkeen vanteet eivät olleet aivan sitä mitä olisin niiltä odottanut, vaan ne olivat eri paria. Minulla oli kuvainnollisesti kaksi kabanossia ja kaksi hiillosmakkaraa. Ei hyvä. TM muisti, että jo viime syksynä allekirjoittaneelle hankkimissaan M Ford metsälöydöissä saattaisi olla samaa paria olevat paikoillaan. Lähdimme katsastamaan tilannetta.

En ollut ennen käynyt katsomassa näitä jo syksyllä ostettuja puoliksi haudassa nukkuvia autokavereita. Siellä ne olivat 17M farmari ja henkilöauto. Kurkistin farmarin särkyneestä ikkunasta sisään. Samalla suustani kuului lausahdus: ”Ei voi olla totta, täällä on ehkä kojetaulu, siniset ovenkahvat, tällä hetkellä olevien vihreiden tilalle, alkuperäinen peili ja vaikka mitä. Toisin sanoen joulu oli huhtikuussa. Ajatukset piti kuitenkin siirtää todelliseen tämän hetkiseen asiaan eli vanteisiin. Eikä joulu loppunut neljään lahjaan, sillä samanlaiset ”kabanossivanteet” löytyivät paikan päältä, mutta ne olivat todellakin puoliksi haudassa.

Se oli varmaan vähän hassu näky, kun puolitoista sataa painava mies ja 1/3 osaa siitä painava Romuprinsessa ähkivät pusikossa aukaisten jo usemman vuosikymmenen ruosteessa olevia muttereita. Hurjan taistelun jälkeen auton runkoa saatiin nostettua sen verran, että renkaat saatiin vedettyä alta. Kotimatkalla ei hymy hyytynyt, kun mietin huhtikuisen joulun lahjoja ja jo kyydissä olevia ”kabanossivanteita”. Mielessä ei pyörinyt kuin yksi ajatus: Elinten luovuttaja-autot on saatava pian kotiin.

Puhelin soi tiistaina. Langan toisessa päässä oli mies xxxxx elokuvatuotantoyhtiöstä ja kyseli voisiko paikallisia vanhoja autoja saada cruisailemaan illan suussa kaupunkimme keskustaan. Soittelin pari puhelua prinsessan kavereille ja sain kun sainkin muutaman auton lähtemään mukaamme.

Ennen tavallista erikoisempaa ilta-ajeluamme täytyi tietysti suorittaa kastelu, vaahdotus ja pesu -operaatio, jotta näyttäisimme yhdessä edes hieman kauniilta. Olihan tästä tulossa ensimmäinen tv-esiintyminen, mikäli dokumentti saataisiin myytyä.
Ilta oli mitä kaunein, ei pilven hattaraakaan. Seitsemän aikaan torin parkissa tapasimme sedän ja toisen hieman nuoremman kamerasedän, jotka vaikuttivat oikein mukavilta hemmoilta. Keskustelimme niitä ja näitä, odottaessamme muiden autojen saapumista.

Sitten tapahtui jotain hieman kummallista. Viereemme pysähtyi pakettiauto, josta nousi ulos nuori mies.
NM: Onko tuo 17M taunus sinun?
RP: Joo on.
NM: Minulla on samanlainen, mutta punainen.
RP: Ai on vai!
Maailma osoittautui yllättäen kovin pieneksi, sillä ei farmari metri fordeja ole enää ihan kaikialla Suomessa, ainakaan samaa korimallia.

Pian autokaverit saapuivat ja pääsimme ajelemaan setien käskystä milloihin mihinkin ja mitenkin päin. Eikä neitoa edes kertaakaan mietityttänyt liikkelle lähtö, vaikka käynnistyksiä ja sammutuksia tuli vähän väliä. Selvästi ainesta filmitähdeksi, kun tauditkin kerta katoavat silloin.

Prinsessa Armaada Lotjatar pääsi maistelemaan kevään ensimmäisiä tuoksuja 11.4. Ensimmäinen henkäys tälle vuodelle tapahtui isä romukauppiaan käynnistäessä ja allekirjoittaneen sivusta seuranneena tapahtumaa. RK valitteli jo parin starttauksen jälkeen, että akku on ihan tyhjä kun käyntiääniä ei korvaan kahjahtanut, mutta totesin itse reippaana, ettei tuolla neidolla ole todellakaan akku tyhjä, sillä silloin se ei päästäisi yhtään minkäälaista ääntä ilmoille.

Muutaman yrityksen jälkeen neito pörähti kuin pörähtikin käyntiin, enkä malttanut olla keljuilematta RK:lle seuraavaan tapaan: ”Mitä mä sanoin, minä tunnen tuon auton!”
Seuraavaksi se ajettiin ulos tallista pihamaalle. Ajovalot löytyivät, mutta vilkut eivät. Päätin samalla vaihtaa viime keväänä rikkoutuneen oikean puolimmaisen iskusilmän paikalle uuden lasin, jotta “flirttailu” näkyisi paremmin.

Lähdimme ensimmäiselle ajelulle vilkkujen toimivuudesta huolimatta, eikä ratkaisu ollut yhtään huono, sillä vilkutkin löytyivät ensimmäisen 5 km jälkeen. Autoa ulkoiluttaessa kului kaikenkaikkiaan aikaa yhteensä kolme, kun löysimme itsemme sieltä sun täältä. Kesä todellakin oli tullut!

“Mä haluun, mä haluun, mä haluun…” En malta odottaa, että tulisi tämän vuoden ensimmäinen oikea karkkipäivä. Joo, tiedän että kuulostan 8-vuotiaalta pikkutytöltä, mutta fiilis on vain sellainen. Olisi kiva tietää odottavatko ISOT amerikkalaisianautoja harrastavat miehet myös kevään ensimmäistä karkkipäivää näin kovasti?

Minun karkki on vaaleansininen ja se nukkuu vielä talviunta. Sitä ei voi syödä, mut sen kyydissä voi olla.

Prinsessa tosiaan uinuttelee vielä maalla viimeisiä uniaa ja minun pitää vaan malttaa odottaa teiden kuivumista, niin että matka kaupunkiin selviää ilman jumittumista suolle, mutta siihen ei voi mennä enää montaa viikkoa.