Romukauppiaan tytär ja muita…

Tässä kahden kerrostalon asuinympäristössä lähes kaikki muut asukkaat ovat ainakin 45 vuotta minua vanhempia ihmisiä, eikä iän myötä elämässä ole enää niin paljon sisältöä. Lähes jokainen aamu kun olen poistunut kodistani ja lähes jokainen ilta kun olen tullut takaisin, jossain autotallissa on ollut ovi raollaan ja sen sisältä ovat kajastaneet valot. En ole kuitenkaan ennen antanut tälle ajatukselle suuremmin sijaa. Muutama viikko sitten taisin kuitenkin ymmärtää tämän autotallirakkauden.

Tajusin että me melkeen kaikki kaipaamme jotain pakopaikkaa, paikkaa jossa saamme olla rauhassa ilman ketään muita, paikkaa jossa ei tarvitse jakaa itseään välttämättä kenenkään muun kanssa, paikkaa jossa meiltä ei vaadita mitään.

Vaikka olin muutama viikko sitten harjoitellut koulussa: “Leijonaa mä metsästän, tahdon saada suuren” - leikkiä, niin en olisi kyllä uskonut näin nopeasti kohtaavani tuota suurta viidakkojen kuningasta.

————–
Roskiksen kannen päällä makasi oranssi möykky. Tarkemman silmäilyn jälkeen se osoittautui leijonaksi, joka oli eksynyt Aarresaarelle. Siitä minulla ei ollut pienintäkään ajatusta mistä se oli sinne joutunut ja miksi, koska minun tietojeni mukaan pehmolelut asuvat yleensä lasten kanssa, mutta siinä se silti edelleen pötkötti.
Se oli ihan märkä ja likainen, oikeastaan melkoinen ressukka, jonka saumat repsottivat ja silmäkin oli hävinnyt, mutta silti ihastuin.

Sain siis uuden kaverin, joka ensitöiksi sai lipun 1,5 tunniksi Zanussi-nimiseen huvipuistolaitteseen, jossa mentiin ympäri ämpäri ainakin 1000 kertaa.

Nyt me ollaan vietetty yhdessä perjantai-iltaa ja kuivateltu turkkia. Nimenkin se sai Leijona Leevi Lutunen.

Juna-asema:

Mies: Tuo kohta saapuva juna on oikea dieselveturi.
RP: Joo, niin se taitaa olla.
Mies: Tietääkös tyttö mikä on lättähattu?
RP: Joo, kyllä mä tiedän *miettii jatkaisiko lausetta*
Mies: *katsoo niin kuin ei uskoisi vastaustani*
Mies: Niitä ei juuri näe enää missään.

Joskus on hyvä olla vain hiljaa tai mistä mä tiedän miten se olisi innostunut kun mä olisin kertonut sille että mun entisen kodin toinen pääty oli sellainen.. hmm

Muistan kun kerran eräs puolituttu nuori mies kysyi minulta: “Onko olemassa sellaisia naisia joiden mielestä auton osien korjaaminen keittiössä on ihan normaalia ja ennen kaikkea sallittua?”

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi etteikö se olisi. Kasvatus tekee joistain asioista sokea, mutta en suinkaan väitä että se olisi huono juttu. Kun palaan takaisin lapsuuteni näissä asioissa mieleeni ensimmäisenä hyppää muisto särkyneestä automaattilaatikosta joka valtasi keittiönpöytämme pidemmäksi toviksi, eikä siinä oikeasti ollut mitään outoa. Päinvastoin, kaikkialla kun ei todellakaan tarjota aamiaista vastaavissa olosuhteissa.

Törmäsin taas tänään samaan vanhaan ilmiöön visiitilläni Aarresaarella. Keittiö oli vuorattu sanomalehdillä ja nurkassa nökötti pieniksi palasiksi purettu startti. Sen kimpussa oli yksi enemmän tai vähemmän innostunut Romukauppias, tietysti yltäpäältä mustassa rasvaseoksessa.

Pian kaikki muutkin alkoivat saada mustia vaikutteita: kaapit, astiat, lehdet ja talouspaperirulla, sekä jo vuosia sitten ristitty mustaleimajuusto, entinen Oltermanni.

Vastaus tuohon kysymykseen kuuluukin: Kyllä, sellaisia todellakin on olemassa.

Aikaa on kulunut viimeisestä kirjoituksestani aivan liikaa ja vaikka mitä on kerennyt tapahtumaan sillä välin, kuten arvata saattaa.
Kesä Lotjattaren kanssa meni vaihtelevissa olosuhteissa. Tutustuminen naisiin ottaa selvästi oman aikansa ennenkuin niiden päänsisältöä osaa varmemmin tulkita. Minulla on toki takana monta vuotta kestänyt koulutus, mutta se kohdistui shetlanninponi tyttöihin ja tämä laji on aivan toinen juttu.
Kaikista suurin yhtäläisyys näiden kahden eri harrastemerkin välillä on se mistä olen jo aikaisemminkin maininnut - jumittuminen johonkin ennalta arvaamattomaan paikaaan, silloin kun ei pitäisi. Me vietimme kesäpäiviä lenkkipolkujen varrella, kauppojen pihassa, autotapahtumassa jne.
Isoveljen antama tarra, jossa luki “TYÖNNÄ” ei siis todellakaan mennyt hukkaan.

Kuten Aki Sirkesalo laulaa: “Annoin pikkusormen, se vei koko käden..”. Tämä mielestäni jo kulunut sanonta, pitää silti paikkansa, vaikka koko kättä ei ole vielä viety, on autolauma kasvanut muutaman kuukauden aikana jo kahdella, joten meille on sillävälin muuttanut Rouva Isonenäinen JÄTTILÄINEN ja ruskea linnunkakkainen söpö talitintti, mutta kerron niistä joskus ihan omat tarinansa.